Mikä riivaa urheiluseuroja? Vai riivaako jokin mammuttitauti penkkiurheilijoita?

Nykyisin suostutaan katsomaan ja kannattamaan vain parasta. Ennen kelpasi oma, vaikka tunarimpikin kyläseura. Kaikki ymmärsivät, että ne edes yrittävät. Jääkiekoliigan miljoonaseurat tahkoavatkin sitten melkein joka ilta, samat joukkueet pelaavat vastakkain kymmenkunta peliä kaudessa. Hampurilainen on monesti suurin nautinto tällaisesta pelistä. Lahteen tai Hämeenlinnaan on mentävä kokeakseen edes hiukan urheiluseurameininkiä.

Olen mielikseni seurannut divariurheilua Tikkurilan lähiseudulla. TiPS.in naiset sentään keikkuvat ylimmällä tasolla. (Vantaa onkin päätynyt painottamaan kumppanuustuessaan naisurheilua).  Kiekko-Vantaa pelaa kotoisalla Valtti-areenalla nautittavaa peliä, mutta katsojakannatusta voisi olla enemmänkin, jotta saataisiin peliä tasokkaammaksi ja varmemmalle pohjalle. Divaripelit ovat erityisen kiinnostavia, jos joukkue on paikallinen, pelaajien kehitystä seuraa myöhemmällä liigaurallakin. Kiekko Vantaasta on noussut monta nimekästä liigapelaajaa.

Helsingin läheisyys kuitenkin syö kannattajia. Nyt luin RU:n (Rekolan Urheilijoiden) luopuvan koripallon ykkösdivisioonan paikastaan. Hyvä sunnuntaiviihde loppuu läheiseltä Urheilutalolta.

Televiso syö osan katsojista. Voihan lähes ympäri vuorokauden seurata montaa urheilukanavaa yhtäaikaa. Olenkin vuosikausia haaveillut elävän urheilun yhdistyksestä rokkimusiikin malliin. Televisiosta ei koskaan pääse samaan tunnelmaan kuin paikanpäällä, vaikka olisi seinän kokoinen ruutu ja super surround järjestelmät.